Ateneum

Museokäynti 1.7.2015 Ateneumissa.

Tarujen kansat

Näyttelyn teema kiinnosti minua heti kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Luonnon myyttisyys ja salaperäisyys on kiehtonut aina, johtuen varmasti osaltaan siitä että kasvoin luonnon ympäröimänä. Saduista ja fantasiasta pidän myös, toki näyttely käsitteli muitakin teemoja. Helsingin Sanomien  arvostelun näyttelystä satuin lukemaan ennen vierailua eikä se näin jälkikäteen pohdittuna ollut ihan viisasta. Arvostelu oli positiivinen kaikilta osin mutta kritiikkinä esitettiin teosten esillepano; myytillisyyttä olisi Helsingin sanomien mukaan voitu korostaa arkkitehtuurisilla ratkaisuilla enemmän eikä pelkästään ripustaa teoksia seiniin. Tästä olen näin jälkikäteen samaa mieltä. 

HS 28.6.2015

Näyttelyssä oli kuvaaminen muuten kielletty mutta lasten " osastolla" sai ottaa kuvia ja se olikin tilana kiehtova näin aikuisellekin. Ihan kuitenkaan se ei mielestäni yltänyt Lars Karlssonin näyttelyn tasolle, jossa koko perheelle suunnattu tila oli kerrassaan hurmaava.

Theodor Kittelsen: jääkarhukuningas Valemon (1912)

Tämä teos hurmasi. Luulen sen johtuvan siitä unenomaisuus ja lapsuuden ajan fantasiamaailma on vahvasti läsnä. Sitä ei tulisi kenenkään aikuisen  koskaan kadottaa. Kuka lopulta sanoo mikä on totta ja mikä ei. Pitää kysyä itseltään; miksi ei?  

Kuvaa katsella tulee myös rauhallinen ja seesteinen olo. Tällaistakin taidetta tarvitaan. Tai ainakin minä tarvitsen. Elämä on usein monimutkainen, vaikeasti ymmärrettävä, täynnä vivahteita ja harmaan sävyjä, mustavalkoista, yksinkertaista, elämä harvoin on. Tämä teos tuo vastapainoa kaikelle sille. Se on tyyni, selkeä, positiivinen, rauhallinen, kaunis. Kuin ihana uni.

Teos on tehty luultavammin öljyväreillä. Linjat ovat pehmeitä ja tavallaan sumeitakin. Se on kuitenkin selvästi esittävä. 

Mikä minulle taiteessa on tärkeää.

 Taiteen tulee puhutella, herättää tunteita ja provosoidakin. Minulle taiteessa on tärkeää tuntea taiteilijasta jotakin jos mahdollista, ovathan teokset aina kuitenkin jollakin tapaa hyvin henkilökohtaisia ja ihanan subjektiivista. Se kiehtoo taiteessa myös. Ei ole oikeaa ja väärää, on vain yhden ihmisen, taiteilijan, tulkinta ja näkemys. Kuin pieni kertomus hänestä itsestään. Olen 100% humanisti ja myös taidetta tarkastelen tekijän kautta, muuten teokset eivät oikein avaudu minulle syvemmin. Ehkä oikeammin olisi sanottu, että tarvitsen taitelijan oman tarinan ymmärtääkseni taidetta, ehkä oma taiteen tulkintani on aika yksinkertaistakin johtuen tästä. 

Toki monet teokset itsessään ovat jo visuaalisesti hyvin vaikuttavia ja joskus onkin hauska aloittaa niin päin ettei tiedä taiteilijasta eikä teoksesta juuri mitään, ei edes teoksen nimeä. Hauska sitten jälkeenpäin katsoa onko oma tulkinta yhtään linjassa taiteilijan ajatuksen kanssa. Usein hämmästyy kuinka eri tavoin asioita voi tulkita. Tämähän pätee elämään muutenkin.

 Pidän runsaista värikkäistä teoksista, hurjista, hulluista, seesteisista, hyvin surullisista, raadollisista. Mitä paremmin löydän teoksesta yhtymäkohdan elämään sen hienompi kokemus on.

Harmikseni en ole koskaan oikein täysin ymmärtänyt kukka ja hedelmä asetelmatyyppisiä maalauksia. Kai pitäisi itsekin olla edes harrastelijamaalari jotta osaisi arvostaa hienoja varjoja ja upeita siveltimen kaaria.